Nykyään on tapana sanoa, ainakin teollisuusmaissa, että ihmiset kaipaavat hiljaisuutta, mutta eivät löydä sitä. Liikenteen jyrinä, puhelinten jatkuva piipitys, busseissa ja junissa kaikuvat digitoidut kuulutukset, tyhjää toimistoa pauhullaan täyttävä televisio – kaikki nämä pommittavat aisteja keskeytyksettä ärsykkeillä ja häiriötekijöillä. Ihmiskunta uupuu meteliin ja kaipaa sen vastakohtaa: erämaata, rannatonta ulappaa tai retriittiä, jossa omistaudutaan hiljaisuudelle ja keskittymiselle. Omista pakopaikoistaan kirjoittavat tahoillaan historian professori Alain Corbin ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge. Corbinille rauhan tyyssija löytyi Sorbonnen yliopistosta, kun taas Kagge kuvailee muistelmissaan Etelämantereen lumiaavikoita.

Silti, kuten Corbin huomauttaa teoksessaan ”Hiljaisuuden historia”, meteliä tuskin on nykyään enemmän kuin ennen. Ennen ilmarenkaiden keksimistä kaupunkien kadut täyttyivät metallivanteisten kärrynpyörien huumaavasta melskeestä ja kengitettyjen kavioiden kopseesta katukiveystä vasten. Ennen kuin ihmiset alkoivat vapaehtoisesti eristäytyä älypuhelintensa pariin, busseissa ja junissa vallitsi vilkas puheensorina. Sanomalehtien myyjät eivät suinkaan kaupitelleet painotuotteitaan vaiti, vaan markkinoivat kauppatavaraansa keuhkojen täydeltä huutaen, kuten tekivät myös kirsikoiden, orvokkien ja tuoreiden makrillien kauppiaat. Teatteri- ja oopperaesitykset olivat kannustavien ja moittivien huutojen sekamelska. Myös maaseudulla talonpojat lauloivat raataessaan maatöissä. Eivät laula enää.

Metelin määrä ei siis niinkään ole muuttunut, vaikka määrästä valitettiin jo menneinä vuosisatoina. Muuttunut on sen sijaan herkkyytemme kiinnittää huomiota eri asioihin silloinkin, kun voisi vain antaa hiljaisuuden vallita. Siinä piileekin toinen paradoksi – kun hiljaisuus sitten koittaa havumetsän uumenissa, karussa autiomaassa, äkisti tyhjenneessä huoneessa, se on usein hermostuttavaa, eikä tervetullutta. Selkäpiitä karmii, kuuloaisti haluaa pelastua tältä tuntemattomalta tyhjyydeltä ja nappaa kiinni vaistomaisesti mistä vain voi, olipa se nuotion rätinä, linnun laulu tai lehtien havina. Ihmiset haluavat hiljaisuutta, mutta eivät erityisen paljon.

Yksi tämän aikakauden ilmiöistä ainakin teollisuusmaissa on se, että ihmiset kaipaavat hiljaisuutta, mutta eivät löydä sitä. Liikenteen melu, matkapuhelinten jatkuva piippaus, digitaaliset ilmoitukset busseissa ja junissa, televisioiden häly jopa tyhjissä toimistoissa – kaikki nämä ovat jatkuvia häiriötekijöitä. Ihmiskunta hukkuu meluun ja kaipaa sen vastakohtaa hakeutumalla avaraan luontoon, valtameren äärelle tai hiljaisuus- ja keskittymisretriitteihin. Historian professori Alain Corbin ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge kirjoittavat paikoista, jonne he ovat yrittäneet paeta: Corbin suojastaan Sorbonnessa ja Kagge Etelämantereen yksinäisyydestä.

Corbin kuitenkin huomauttaa kirjassaan ”A History of Silence”, ettei melua todennäköisesti ole sen enempää kuin ennenkään. Ennen autojen kumirenkaita kaupunkien kadut täyttyivät metallirenkaiden ja hevosten kavioiden kuurouttavasta kolinasta kivetystä vasten. Busseissa ja junissa raikui ihmisten keskustelu ennen kuin ihmiset vapaaehtoisesti eristäytyivät matkapuhelintensa äärelle. Sanomalehtien, kirsikoiden, orvokkien ja tuoreen makrillin myyjät eivät suinkaan makuuttaneet tuotteitaan hiljaa vaan mainostivat niitä kovaäänisesti. Teatterit ja ooppera olivat suosionosoitusten ja protestihuutojen täyttämä kaaos. Jopa maaseudulla talonpojat lauloivat rehkiessään. Mutta eivät laula enää.

Melun taso, josta valitettiin myös edellisillä vuosisadoilla, ei ole juurikaan muuttunut, mutta häiriötekijöitä, jotka valtaavat tilan hiljaisuuden sijaan, on enemmän.
Tässä piilee toinen paradoksi, sillä kun hiljaisuus täyttää tilan esimerkiksi mäntymetsän syvyyksissä tai paljaassa autiomaassa, se koetaan pikemminkin ahdistavana kuin tervetulleena. Pelko hiipii sisään, korva herkistyy vaistomaisesti kuulemaan vähäisetkin äänet liekin sihinästä ja linnun laulusta lehtien suhinaan – mitä tahansa, joka pelastaa tuntemattomalta tyhjyydeltä. Ihmiset haluavat hiljaisuutta, mutta eivät sitäkään liikaa.

Meidän aikakauttamme – ainakin kehittyneissä maissa – leimaa se, että ihmiset janoavat hiljaisuutta, mutta eivät onnistu sitä löytämään. Liikenteen melu, puhelinten alituinen piipitys, junien ja bussien digitaaliset kuulutukset sekä tyhjissäkin toimistoissa pauhaavat televisiot moukaroivat meitä herkeämättä erilaisilla häiriötekijöillä. Ihmiskunta ajaa itseään uuvuksiin metelillä, mutta haaveilee sen vastakohdasta, matkasta erämaahan tai aavalle merelle tai hiljentymisestä ja keskittymisestä varta vasten järjestetyssä retriitissä. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa suojapaikastaan Sorbonnessa ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistoistaan Etelämantereen erämaista, eli paikoista, joihin ovat yrittäneet paeta.

Corbin kuitenkin huomauttaa kirjassaan ”A History of Silence”, että ei melua nykyisin luultavasti ole sen enempää kuin ennenkään. Ennen ilmalla täytettyjä kumirenkaita kaupunkien kaduilla kaikui kiveykseen osuvien metallipäällysteisten kärrynpyörien ja hevosenkenkien korviahuumaava meteli. Ennen kuin aloimme eristäytyä matkapuhelintemme pariin, bussit ja junat täytti keskustelun sorina. Sanomalehtimyyjät eivät jättäneet kauppatavaraansa hiljaa pinoon lepäämään, vaan mainostivat lehtiään täyttä kurkkua. Niin tekivät myös kirsikoiden, orvokkien ja tuoreen makrillin kauppiaat. Teatterit ja oopperat täyttyivät hurrausten ja buuausten sekamelskasta. Maatiloilla raskaan työn raatajat lauloivat. Enää he eivät laula.

Se, mikä nyt on muuttunut, ei ole niinkään melun määrä, josta jo menneinä vuosisatoina valitettiin, vaan se häiriötekijöiden kirjo, joka täyttää tilan, jonka hiljaisuus voisi vallata. Tässä piileekin toinen paradoksi. Kun hiljaisuus pääsee valloilleen esimerkiksi mäntymetsässä, karussa autiomaassa, äkkiä tyhjentyneessä huoneessa, se pikemminkin hermostuttaa kuin ilahduttaa meitä. Pelon tunne hiipii rintaan, kuuloaisti tarraa vaistomaisesti mihin tahansa – olipa se sitten nuotion ritinä, linnun huuto tai lehtien kahina – mikä vain pelastaa meidät tuolta vieraalta tyhjyydeltä. Ihmiset kaipaavat hiljaisuutta, mutta eivät sentään täydellistä hiljaisuutta.

Ajan henkeen kuuluu, että ainakin kehittyneissä maissa kaivataan hiljaisuutta, mutta sitä ei löydy. Liikenteen pauhu, taukoamaton puhelinten piippaus, digitaaliset kuulutukset linja-autoissa ja junissa, tyhjissäkin toimistoissa huutavat televisiot raastavat korvia ja katkovat ajatuksia jatkuvasti. Melu uhkaa kuluttaa ihmisen loppuun, joten hän kaipaa sen vastakohtaa, olipa se luonnossa, aavalla merellä tai jossakin rauhoittumiselle ja keskittymiselle omistetussa retriitissä. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa suojapaikastaan Sorbonnessa ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistoistaan Etelänapamantereen lakeuksilta eli omista pakopaikoistaan.

Silti, kuten Corbin osoittaa teoksessaan "A History of Silence", melua ei välttämättä ole sen enempää kuin ennenkään. Ennen ilmatäytteisiä renkaita katukiveyksillä kolistelivat metallivanteiset pyörät ja hevosenkengät. Ennen vapaaehtoista vetäytymistä matkapuhelinten taakse linja-autoissa ja junissa raikui puheensorina. Sanomalehtikauppiaat eivät nököttäneet pinkkojensa vieressä mykkänä, vaan mainostivat tuotteitaan täysin rinnoin, kuten tekivät myös kirsikka-, orvokki- ja makrillikauppiaat. Teatteri- ja oopperatalot olivat yhtä hurraa- ja välihuutojen kaaosta. Jopa maaseudulla talonpojat lauloivat uurastaessaan. Nykyisin he eivät laula.

Muuttunut ei ole niinkään melun määrä, josta valitettiin aiempinakin vuosisatoina, vaan häiriön määrä; se on vallannut tilan, jossa saattaisi muuten vallita hiljaisuus. Siinä siintää uusi paradoksi, koska kun hiljaisuus vallitsee – mäntymetsän siimeksessä, aavikon avaruudessa, äkisti tyhjentyneessä huoneessa – se tuntuu usein pelottavalta suotavan sijaan. Pelko valtaa alaa; korva takertuu vaistomaisesti mihin tahansa ääneen, olipa se tulen rätinää, linnunlaulua tai lehtien kahinaa, joka pelastaa sen vieraalta tyhjyydeltä. Ihmiset kaipaavat hiljaisuutta, mutteivat niin paljoa.

Ainakin teollistuneessa maailmassa ajan henki on, että hiljaisuutta kaivataan, mutta sitä ei löydetä mistään. Liikenteen melu, jatkuvat soittoäänet, digitaaliset tiedotukset busseissa ja junissa ja tyhjissäkin toimistoissa auki olevat televisiot häiritsevät meitä kaiken aikaa. Ihmiskunta väsyttää itsensä melulla ja etsii sen vastakohtaa luonnosta, aavalta mereltä tai jostakin hiljaisuudelle ja keskittymiselle omistetusta suojapaikasta. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa Sorbonnen yliopistossa olevassa pakopaikassaan, ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistelee Antarktiksen lakeuksia, joiden äänettömyyteen kumpikin on yrittänyt pelastautua.

Kaikesta huolimatta melua ei liene sen enempää kuin aikaisemmin, kuten Corbin huomauttaa teoksessaan A History of Silence. Ennen kumipyöräaikaa kaupunkien kadut täytti raudoitettujen kärrynpyörien kolina ja hevosenkenkien korviahuumaavat iskut katukiviä vasten. Nyt ihmiset vetäytyvät vapaaehtoisesti kännyköittensä yksinäisyyteen, mutta ennen linja-autoissa ja junissa keskusteltiin vilkkaasti. Lehdenmyyjät eivät seisseet mykkinä pinojensa vieressä, vaan mainostivat tavaroitaan täyttä kurkkua aivan kuten kirsikoiden, orvokkien ja tuoreen kalan myyjät. Teatterin ja oopperan katsomoissa osallistuttiin näytökseen enemmän tai vähemmän äänekkäästi. Maallakin laulettiin työtä tehtäessä. Nykyää ei enää lauleta.

Uutta ei ole niinkään melun taso, josta aiempinakin vuosisatoina valitettiin, vaan se miten paljon meitä häiritsee melu, joka täyttää potentiaalisesti hiljaisen tilan. Paradoksaalista on, että jos hiljaisuus laskeutuu metsän uumeniin, autiomaahan tai äkisti tyhjentyneeseen huoneeseen, se tuntuu pikemminkin hermostuttavalta kuin tervetulleelta. Alamme pelätä, ja vaistomaisesti teroitamme korvamme kuuntelemaan mitä tahansa ääntä, mikä pelastaisi meidät oudolta tyhjyydeltä, olipa ääni metsäpalon kohinaa, linnunlaulua tai lehtien havinaa. Haluamme hiljaisuutta, mutta emme liikaa.

Tälle ajalle on ominaista hiljaisuuden kaipuu, joka ei näytä täyttyvän mitenkään. Näin on etenkin kehittyneissä maissa. Melua ja häirintää tulee joka puolelta jatkuvasti: liikenteestä, loputtomista puhelinäänistä, junien ja bussien digitaalisista ilmoituksista ja jopa tyhjissäkin toimistoissa aina päällä olevista televisioista. Ihmiskunta on uuvuttamassa itsensä melulla ja kaipaa hiljaisuutta – luonnossa, avomerellä tai hiljaisuuteen ja keskittymiseen panostavissa retriiteissä. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa Sorbonnesta löytämästään turvapaikasta ja norjalainen tutkimusretkeilijä Erling Kagge muistoistaan asumattomalta Etelänavalta, jonne kumpikin on yrittänyt paeta.

Corbin huomauttaa kuitenkin kirjassaan "A History of Silence" (hiljaisuuden historia), ettei melu ole todennäköisesti lisääntynyt lainkaan. Ennen ilmatäytteisiä renkaita kaupunkien katukivetyksillä kuultiin metallireunaisten pyörien ja hevosenkenkien korviahuumaavaa kolinaa. Kännyköiden yksinpuhelujen sijasta busseissa ja junissa korviin kantautui keskustelua. Sanomalehtien myyjät eivät odottaneet ostajia hiljaa paikallaan vaan mainostivat lehtiään kovalla äänellä. Sama päti kirsikoiden, orvokkien ja tuoreen makrillin myyjiin. Teatterissa ja oopperassa vallitsi hurrausten ja buuausten kovaääninen kaaos. Maaseudullakaan ei ollut hiljaista, sillä siellä kaikui laulu työn lomassa. Laulu on nyt loppunut.

Mikä siis on muuttunut? Ei niinkään melun määrä, josta valitettiin myös aiemmilla vuosisadoilla, vaan häiriöiden määrä, joka täyttää hiljaisuuden tilan. Tässä tavataankin toinen paradoksi: kun hiljaisuus lopulta täyttää oman tilansa – mäntymetsän keskellä, tyhjällä aavikolla, yhtäkkiä tyhjentyneessä huoneessa – se onkin usein pelottava kokemus. Pelko hiipii sisimpään; korva yrittää automaattisesti kuulla mitä tahansa, mikä pelastaisi meidät tältä tuntemattomalta tyhjyydeltä: linnun äänen, tulen räiskeen tai puun lehtien kahinan. Ihmiset haluavat hiljaisuutta mutta vain pieninä annoksina.

Kehittyneessä maailmassa ihmiset kaipaavat ajan teeman mukaisesti hiljaisuutta, sitä kuitenkaan löytämättä. Liikenteen jylinä, puhelinten taukoamaton piipitys, linja-autojen ja junien digitaaliset kuulutukset ja tyhjissä toimistoissa pauhaavat televisiot ovat taukoamaton häiriön lähde. Ihmiset uuvuttavat itsensä melulla ja etsivät sen vastakohtaa joko erämaasta, aavalta mereltä tai hiljaisuuteen ja mietiskelyyn omistetulta retriitiltä. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa pakopaikastaan Sorbonnessa ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistoistaan Etelämantereen erämailla. Paikoissa, jonne molemmat yrittivät paeta.

Ja silti, kuten Corbin kirjassaan ”A History of Silence” huomauttaa, maailma ei ole nykyään sen meluisampi kuin ennenkään. Ennen paineilmarenkaita kaupunkien kadut täyttyivät metallireunaisten pyörien ja kiviin iskeytyvien hevosenkenkien korviahuumaavasta kalskeesta. Ennen kuin ihmiset eristäytyivät vapaaehtoisesti matkapuhelinten maailmaan, linja-autoissa ja junissa kaikui puheensorina. Sanomalehtien myyjät eivät jättäneet tuotteitaan mykkään pinoon, vaan mainostivat niitä kovaan ääneen. Samoin tekivät kirsikoiden, orvokkien ja tuoreiden makrillien myyjät. Teatteri ja ooppera täyttyivät hurrauksista ja buuauksista. Jopa maaseudulla talonpojat lauloivat raatamisen lomassa. Enää he eivät laula.

Muutos ei ole tapahtunut niinkään melun määrässä, josta menneilläkin vuosikymmenillä valitettiin, vaan häiriön määrässä, joka täyttää sen tilan, jonka hiljaisuus saattaisi vallata. Tässä piilee toinen paradoksi, sillä kun hiljaisuus tunkeutuu mäntymetsän siimekseen, autiomaahan tai äkillisesti tyhjentyneeseen huoneeseen, se tuntuu usein ennemminkin pelottavalta kuin tervetulleelta. Pelko hiipii sisään ja korva takertuu vaistomaisesti jokaiseen ääneen, kuten tulen sihinään, linnun lauluun tai lehtien havinaan, joka pelastaa sen tältä tuntemattomalta tyhjyydeltä. Ihmiset kaipaavat hiljaisuutta, mutta eivät näin paljon.

Ainakin kehittyneissä maissa tämän ajan teema on ihmisten hiljaisuuden kaipuu ja sen löytymättömyys. Liikenteen ärjyntä, puhelinten loputon piippaus, digitaaliset ilmoitukset busseissa ja junissa, televisioruutujen mökä tyhjissäkin toimistoissa; ne ovat loppumaton varanto ja häiriö. Ihmisrotu uuvuttaa itsensä melulla ja etsii kaivaten sen vastakohtaa – joko asumattomista paikoista, aavoilta valtameriltä tai hiljaisuudelle ja keskittymiselle vihityistä retriiteistä. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa Sorbonnen kammiostaan käsin ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistoistaan aavalta Antarktiselta; molemmat paikoista, minne pyrkivät pakenemaan.

Kuitenkin Corbin korostaa julkaisussa 'A History of Silence (Hiljaisuuden historia), että melua ei luultavasti ole entistä enempää. Ennen ilmatäytteisiä renkaita kaupunkien kadut täytti metallivanteisten pyörien ja kiveykseen kopisevien hevostenkenkien korvat tukkiva kolke. Ennen kännyköihin keskittymisen vapaaehtoista eristäytyneisyyttä bussit ja junat raikuivat puheensorinaa. Sanomalehtien myyjät eivät jättäneet myyntituotteitaan mykkiin pinoihin, vaan mainostivat niitä suureen ääneen. Samoin tekivät kirsikoiden, orvokkien ja tuoreiden makrillien myyjät. Teatterit ja oopperat olivat yhtä ihailuhuutojen ja buuauksen kaaosta. Maaseudullakin viljelijät lauloivat raataessaan. Nykyään he eivät laula.

Melutaso, josta edellisetkin vuosisadat valittivat, ei juurikaan ole muuttunut vaan häiriön määrä, sen tilan laajuus, jonka hiljaisuus voisi vallata. Tässä piilee toinenkin paradoksi, sillä milloin hiljaisuus valtaa alaa – havumetsän syvyyksissä, elottomassa autiomaassa tai äkisti tyhjentyneessä tilassa – se osoittautuu usein hermostuttavaksi eikä niinkään tervetulleeksi seikaksi. Kauhu hiipii mieleen; korvien huomio kiinnittyy vaistomaisesti mihin tahansa, on se sitten palohälyttimen ääni, linnunlaulu tai lehtien havina, mikä pelastaa tuolta oudolta tyhjyydeltä. Ihmiset haluavat hiljaisuutta, mutta eivät ihan niin paljoa.

Ajan trendi, ainakin kehittyneessä maailmassa, on se, että ihmiset kaipaavat hiljaisuutta löytämättä sitä. Liikenteen pauhu, loppumaton puhelimien piipitys, digitaaliset kuulutukset busseissa ja junissa, ja jopa tyhjissä toimistoissa pauhaavat televisiot, ovat jatkuvaa melusaastetta ja häiriötä. Ihmisrotu näännyttää itsensä jatkuvalla melulla ja janoaa sen vastakohtaa - joko erämaasta, laajalta valtamereltä tai joltain hiljaisuuteen ja keskittymiseen pyhitetystä retriitistä. Historianprofessori Alain Corbin kirjoittaa turvapaikastaan Sorbonnessa ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistoistaan Antarktiksen autiomailla, joihin molemmat ovat yrittäneet paeta.

Ja silti, aivan kuten Corbin huomauttaa "Hiljaisuuden historiassa", ääntä ei todennäköisesti ole sen enempää kuin aiemminkaan. Ennen pneumaattisia renkaita, kadut olivat täynnä metallirenkaiden korviahuumaavaa kalinaa ja hevosenkenkien kopinaa kiveyksellä. Ennen vapaaehtoista matkapuhelimiin eristäytymistä, bussit ja junat kaikuivat keskustelua. Sanomalehtien myyjät eivät jättäneet myyntitavaroitaan mykkiin pinoihin, vaan mainostivat niitä kovaan ääneen, aivan kuten kirsikoiden, orvokkien tai tuoreen makrillin myyjät. Teatteri ja ooppera olivat suosionosoitusten ja päällepuhumisen kaaosta. Jopa maaseudulla talonpojat lauloivat rehkiessään. Enää laulua ei kuulu.

Äänen määrä, josta aiemmillakin vuosisadoilla valitettiin, ei niinkään ole muuttunut, vaan häiriön määrä, joka hallitsee tilaa, johon hiljaisuus voisi tunkeutua. Siinä piilee toinen paradoksi, koska kun hiljaisuus saapuu - mäntymetsän siimekseen, puuttomaan autiomaahan, yhtäkkiä tyhjentyneeseen huoneeseen - se usein hermostuttaa kaivatun sijaan. Pelko hiipii mieleen; korva herkistyy vaistomaisesti kaikelle, olkoon se tulipalon rätinää, linnunlaulua tai lehtien havinaa, pelastuakseen vieraalta tyhjyydeltä. Ihmiset haluavat hiljaisuutta, mutta eivät niin paljon.