A theme of the age, at least in the developed world, is that people crave silence and can find none. The roar of traffic, the ceaseless beep of phones, digital announcements in buses and trains, TV sets blaring even in empty offices, are an endless battery and distraction. The human race is exhausting itself with noise and longs for its opposite—whether in the wilds, on the wide ocean or in some retreat dedicated to stillness and concentration. Alain Corbin, a history professor, writes from his refuge in the Sorbonne, and Erling Kagge, a Norwegian explorer, from his memories of the wastes of Antarctica, where both have tried to escape.
And yet, as Mr Corbin points out in "A History of Silence", there is probably no more noise than there used to be. Before pneumatic tyres, city streets were full of the deafening clang of metal-rimmed wheels and horseshoes on stone. Before voluntary isolation on mobile phones, buses and trains rang with conversation. Newspaper-sellers did not leave their wares in a mute pile, but advertised them at top volume, as did vendors of cherries, violets and fresh mackerel. The theatre and the opera were a chaos of huzzahs and barracking. Even in the countryside, peasants sang as they drudged. They don’t sing now.
What has changed is not so much the level of noise, which previous centuries also complained about, but the level of distraction, which occupies the space that silence might invade. There looms another paradox, because when it does invade—in the depths of a pine forest, in the naked desert, in a suddenly vacated room—it often proves unnerving rather than welcome. Dread creeps in; the ear instinctively fastens on anything, whether fire-hiss or bird call or susurrus of leaves, that will save it from this unknown emptiness. People want silence, but not that much. | Meidän aikakauttamme – ainakin kehittyneissä maissa – leimaa se, että ihmiset janoavat hiljaisuutta, mutta eivät onnistu sitä löytämään. Liikenteen melu, puhelinten alituinen piipitys, junien ja bussien digitaaliset kuulutukset sekä tyhjissäkin toimistoissa pauhaavat televisiot moukaroivat meitä herkeämättä erilaisilla häiriötekijöillä. Ihmiskunta ajaa itseään uuvuksiin metelillä, mutta haaveilee sen vastakohdasta, matkasta erämaahan tai aavalle merelle tai hiljentymisestä ja keskittymisestä varta vasten järjestetyssä retriitissä. Historian professori Alain Corbin kirjoittaa suojapaikastaan Sorbonnessa ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge muistoistaan Etelämantereen erämaista, eli paikoista, joihin ovat yrittäneet paeta. Corbin kuitenkin huomauttaa kirjassaan ”A History of Silence”, että ei melua nykyisin luultavasti ole sen enempää kuin ennenkään. Ennen ilmalla täytettyjä kumirenkaita kaupunkien kaduilla kaikui kiveykseen osuvien metallipäällysteisten kärrynpyörien ja hevosenkenkien korviahuumaava meteli. Ennen kuin aloimme eristäytyä matkapuhelintemme pariin, bussit ja junat täytti keskustelun sorina. Sanomalehtimyyjät eivät jättäneet kauppatavaraansa hiljaa pinoon lepäämään, vaan mainostivat lehtiään täyttä kurkkua. Niin tekivät myös kirsikoiden, orvokkien ja tuoreen makrillin kauppiaat. Teatterit ja oopperat täyttyivät hurrausten ja buuausten sekamelskasta. Maatiloilla raskaan työn raatajat lauloivat. Enää he eivät laula. Se, mikä nyt on muuttunut, ei ole niinkään melun määrä, josta jo menneinä vuosisatoina valitettiin, vaan se häiriötekijöiden kirjo, joka täyttää tilan, jonka hiljaisuus voisi vallata. Tässä piileekin toinen paradoksi. Kun hiljaisuus pääsee valloilleen esimerkiksi mäntymetsässä, karussa autiomaassa, äkkiä tyhjentyneessä huoneessa, se pikemminkin hermostuttaa kuin ilahduttaa meitä. Pelon tunne hiipii rintaan, kuuloaisti tarraa vaistomaisesti mihin tahansa – olipa se sitten nuotion ritinä, linnun huuto tai lehtien kahina – mikä vain pelastaa meidät tuolta vieraalta tyhjyydeltä. Ihmiset kaipaavat hiljaisuutta, mutta eivät sentään täydellistä hiljaisuutta. |