A theme of the age, at least in the developed world, is that people crave silence and can find none. The roar of traffic, the ceaseless beep of phones, digital announcements in buses and trains, TV sets blaring even in empty offices, are an endless battery and distraction. The human race is exhausting itself with noise and longs for its opposite—whether in the wilds, on the wide ocean or in some retreat dedicated to stillness and concentration. Alain Corbin, a history professor, writes from his refuge in the Sorbonne, and Erling Kagge, a Norwegian explorer, from his memories of the wastes of Antarctica, where both have tried to escape.
And yet, as Mr Corbin points out in "A History of Silence", there is probably no more noise than there used to be. Before pneumatic tyres, city streets were full of the deafening clang of metal-rimmed wheels and horseshoes on stone. Before voluntary isolation on mobile phones, buses and trains rang with conversation. Newspaper-sellers did not leave their wares in a mute pile, but advertised them at top volume, as did vendors of cherries, violets and fresh mackerel. The theatre and the opera were a chaos of huzzahs and barracking. Even in the countryside, peasants sang as they drudged. They don’t sing now.
What has changed is not so much the level of noise, which previous centuries also complained about, but the level of distraction, which occupies the space that silence might invade. There looms another paradox, because when it does invade—in the depths of a pine forest, in the naked desert, in a suddenly vacated room—it often proves unnerving rather than welcome. Dread creeps in; the ear instinctively fastens on anything, whether fire-hiss or bird call or susurrus of leaves, that will save it from this unknown emptiness. People want silence, but not that much. | Yksi tämän aikakauden ilmiöistä ainakin teollisuusmaissa on se, että ihmiset kaipaavat hiljaisuutta, mutta eivät löydä sitä. Liikenteen melu, matkapuhelinten jatkuva piippaus, digitaaliset ilmoitukset busseissa ja junissa, televisioiden häly jopa tyhjissä toimistoissa – kaikki nämä ovat jatkuvia häiriötekijöitä. Ihmiskunta hukkuu meluun ja kaipaa sen vastakohtaa hakeutumalla avaraan luontoon, valtameren äärelle tai hiljaisuus- ja keskittymisretriitteihin. Historian professori Alain Corbin ja norjalainen tutkimusmatkailija Erling Kagge kirjoittavat paikoista, jonne he ovat yrittäneet paeta: Corbin suojastaan Sorbonnessa ja Kagge Etelämantereen yksinäisyydestä. Corbin kuitenkin huomauttaa kirjassaan ”A History of Silence”, ettei melua todennäköisesti ole sen enempää kuin ennenkään. Ennen autojen kumirenkaita kaupunkien kadut täyttyivät metallirenkaiden ja hevosten kavioiden kuurouttavasta kolinasta kivetystä vasten. Busseissa ja junissa raikui ihmisten keskustelu ennen kuin ihmiset vapaaehtoisesti eristäytyivät matkapuhelintensa äärelle. Sanomalehtien, kirsikoiden, orvokkien ja tuoreen makrillin myyjät eivät suinkaan makuuttaneet tuotteitaan hiljaa vaan mainostivat niitä kovaäänisesti. Teatterit ja ooppera olivat suosionosoitusten ja protestihuutojen täyttämä kaaos. Jopa maaseudulla talonpojat lauloivat rehkiessään. Mutta eivät laula enää. Melun taso, josta valitettiin myös edellisillä vuosisadoilla, ei ole juurikaan muuttunut, mutta häiriötekijöitä, jotka valtaavat tilan hiljaisuuden sijaan, on enemmän. Tässä piilee toinen paradoksi, sillä kun hiljaisuus täyttää tilan esimerkiksi mäntymetsän syvyyksissä tai paljaassa autiomaassa, se koetaan pikemminkin ahdistavana kuin tervetulleena. Pelko hiipii sisään, korva herkistyy vaistomaisesti kuulemaan vähäisetkin äänet liekin sihinästä ja linnun laulusta lehtien suhinaan – mitä tahansa, joka pelastaa tuntemattomalta tyhjyydeltä. Ihmiset haluavat hiljaisuutta, mutta eivät sitäkään liikaa. |